Lupa Olla

14/11/2025

Kehon ja mielen yhteys ei ole mystiikkaa, vaan hyvin arkista ja välittävää dialogia itsensä kanssa. Yhteyden vaaliminen on tärkeää, koska keho ja mieli vaikuttavat jatkuvasti toisiinsa joko vahvistaen tai heikentäen toista. Yhteys kehon ja mielen välillä varmistaa mm. stressin hallintaa, mielialan tasapainottamista, parempaa unen laatua, itsetuntemuksen vahvistamista, hyvien ihmissuhteiden ylläpitoa ja ylipäätään toimintakyvyn ylläpitämistä, kun taas yhteydettömyys näiden välillä heikentää tätä kaikkea.

Kehoaan ja mieltään voi lähestyä kuuntelemalla niitä. Kuuntelua helpottaa erityisesti pysähtyminen, luonnossa liikkuminen ja ylipäätään rauhallinen ja turvallinen ympäristö ja ilmapiiri. Joskus sitä on ihan opeteltava, pienin askelin. Tunnistanko miten mielipaha tuntuu kehossakin pahalta? Entä miten mielihyvä, tuntuuko se kehossakin hyvältä? Miten ja miltä kehossa tuntuu mielentila ja entä miten mieli kantaa esimerkiksi kehon kipua? Voinko havainnoida miellyttäviä ja epämiellyttäviä kehon ja mielen tuntemuksia ilman, että torjun arvottamalla niitä oikean- tai vääränlaisiksi toistaen näin turvattomuutta johon olen kenties tottunut?

Kehon ja mielen yhteys kulkee molempiin suuntiin: joskus sopiva liike avaa myös mieltä ja toisinaan taas mielen avaaminen alkaa liikuttamaan myös kehoa. Kehon tuntemusten tunnistaminen voi joskus olla tie sanoittamatta jääneisiin, vaikeasti ymmärrettäviin ja tavoitettaviin mielen tuntemuksiin, sillä kehossa ilmenevä voi olla konkretiassaan helpompaa tavoittaa: rinnassa puristaa, jalat tuntuvat jäykältä ja kylmiltä, vatsassa kipristää, kädet puristuvat nyrkkiin tai ohimoilla tuntuu painetta. Mitä nämä tuntemukset haluavat kertoa jos niitä alkaakin kuunnella? Tunteet syntyvät aivoissa, m***a ne koetaan kehossa ja se mitä ei voida kokea ja purkaa, jää kehoon. Voitaneenkin sanoa, että kehon kieli on tunteiden kieltä, joka puhuu jatkuvasti, m***a jää kenties turhan usein ymmärtämättömäksi.

Kehollinen läsnäolo luo vakaamman pohjan aidolle vuorovaikutukselle ja ihmissuhteille tuodessaan ensin yhteyteen itsen kanssa. Paremmasta yhteydestä käsin itseeni, voin olla aidommin ja levollisemmin yhteydessä myös toisiin.

13/11/2025

Sydänsiltoja-konsertin idea on syntynyt omakohtaisesti koettujen menetysten keskellä. Kolme lähiperheen itsemurhaa sysäsivät syväpäätyyn, vetivät sanattomaksi. Tuli tarve etsiä uutta tapaa ilmaista, käydä läpi ja jakaa kokemuksia ja tunteita. Alkoi syntyä laulujen sanoja ja sen myötä uudenlaista yhteyttä lähiperheen kanssa, kun molemmat elossa olevat veljeni, Pasi ja Hannu Eerikäinen, sävelsivät sanoituksiani ❤️.

Kaikesta emme ole kyenneet puhumaan, ei se ehkä ole mahdollistakaan, sillä kaikelle ei ole sanoja. Yhdessä tekeminen on antanut voimia.

Suvusta löytyi myös laulujen tulkitsijoita mm. rakas serkkuni Jippu ❤️.

Äitini Eeva Elorinne, Surunauhan vertaistukija, on mukana illan toteutuksessa runoja lausuen ❤️.

Muut esiintyjät ovat kanssani Ikaalisten lauluntekijäkoulutuksen käyneitä ammattilaisia, jotka ovat halunneet antaa panoksensa Kuolevainen -tapahtumaan.
Kiitos, rakkaat Maria Mäenpää/Myyni, Juha Hietakangas /Justu, Janne Kuu, Liisa Tuhkanen sekä Pääniääni Studion Toni ja Miro Loimuneva ❤️.

Ilta tarjoaa lohduttavan hetken kaikille, jotka ovat kohdanneet menetyksen elämässään. Tule kokemaan yhteisöllisyyttä ja toivoa sanojen, sävelten ja hiljaisuuden äärelle la 22.11.2025 klo 18 - 19.30 Tampereen Vanhaan kirkkoon keskustorilla.

Lämmin kiitos, Kuolevainen -tapahtuma, Tampereen ev.lut. seurakunnat ja Tampereen vanha kirkko ❤️.
Ja kiitos kauniista julisteesta rakas Katriina Uski ❤️

07/11/2025

Joskus yhteys lähisuhteissammekin katkeaa ja yleensä myös lopulta palautuu. Yhteyden palautumisista opimme miten on turvallista toisinaan joutua konfliktiin myös läheisten kanssa ja ylipäätään sen, että olemme yhteyden arvoisia silloinkin kun emme hylkää itseämme toista miellyttääksemme. Sen sijaan yhteyden palautumattomuus, tai ylipäätään syntymättömyys, opettaa meille, että olisimme jotenkin vääränlaisia ja ettemme olisikaan edes yhteyden arvoisia. Siitä näkökulmasta jokainen yhteyden kokemus on ihme ja koskettaa syvästi, sillä niissä avautuu mahdollisuus kokea myös niitä tunteita joita yhteydettömyys on synnyttänyt, m***a joita ei yhteydettömyydessä ole voinut ottaa vastaan. Tästä kaikesta syntyi runo, jota Amin kuva inspiroi.

Yhteyden hetkiä jokaisen viikonloppuun!

Puhekuplia

Miten nostavatkaan sanasi
maasta taivaisiin
pimeän kyntöpelloilta
keväässä orastaviin lupauksiin
löytäessään sinne missä tuntuu
ontto kohta, itkun alku
maistuu kyynelissä orvaskesi

Olen tässä, kestän, kestän kaiken
ei mitään hätää, ei hätää
keinutan, keinutan
nostan, annan
kaiken kanssasi kannan

Yhteys palautuu
tuoksuu tuore lehti
kuoriutuu rosoinen pinta
hiljenee puhe ja jää vain
hyväksyvä katse
aukenee auvoinen maa
jossa itku joskus loppua saa

Olen tässä, kestän, kestän kaiken
kun vain minut näät, minut näät
antaudun, antaudun
luovutan, annan
kaiken sinulle kannan

Värisee, tärisee, tuulessa kieppuu
kiinni sinussa kuin tuore lehti
pysyy, pysyy, pysyy
ei häviä, ei putoa, ei lakkaa olemasta
puhekuplissa keinuttelee
aidossa yhteydessä
elämälle aukenee
luottaa, luottaa, luottaa
samaan syliin yhä uudelleen kurottaa
ja kasvaa taivasta kohti

~Marjo

01/11/2025

Pyhäinpäivä, erityisesti varattu päivä edesmenneiden muistamiselle.

Istun aamukahvilla hiljaisessa olohuoneessa ja katson kirkasta aamua. Vähän kuin kesän kirkkaus yrittäisi vielä takertua viimeisiin puissa riippuviin lehtiin, m***a ei ihan onnistu siinä. Pilvet pyrkivät väliin. Maisemassa on toisaalta niin elävää ja toisaalta niin kuollutta, etenkin kun katson maassa lojuvia märkiä ja rusehtuneita lehtiä.

Ajattelen ylipäätään sitä miten kuolleet läheiset elävät pitkin aikaa mielessä ja sydämessä, m***a miten tärkeää on, että muistelemiselle on varattu myös ihan oma päivänsä. Elämä kun oikein pääsee vauhtiin, se tuppaa kapeutumaan niin, että moni asia, kuten kuolema ja elämän rajallisuus, unohtuu ja hautautuu. Ja toki niin välillä käy, sekin kuuluu elämään, m***a kun kuolema tulee lähelle, tulee myös tunnettavaksi kaikki se mitä kuolema herättää. Ja sen kanssa tulisi kuitenkin samalla elää.

Tässä kohtaa elämääni koen, että olen päässyt hitusen eteenpäin suhteessa suruun: kun voin sietää omaa suruani, voin paremmin sietää myös toisten surua vaikka se tuntuu usein vieläkin vaikeammalta. Surun äärellä kun on usein niin avuton olo; sitä ei voi ratkaista, vaan sen kanssa tulee vain olla.

Pelkäsin lapsena äidin ja isän kuolemaa miltei kauhua kokien. Olin tietoinen siitä miten he olivat itse kokeneet menetyksiä aivan liian varhain: äiti isänsä ja isä molemmat vanhempansa ja kaksi sisarustaankin. Ymmärsin tämän kautta jo pienenä, että kuolema voi tulla kenelle ja minkä ikäiselle tahansa, missä elämäntilanteessa vaan. En tietenkään voinut lapsena ymmärtää millaista on menettää oma vanhempi tai joku muu tärkeä läheinen, joten vanhempieni muistellessa omia vanhempiaan minun itkuni oli enemmän pelkoa kuin surua.

En voinut erottaa vanhempieni tunteita ja kokemuksia omistani, vaan kadotin jollain tapaa noissa hetkissä hetkittäin maan jalkojeni alta. Kenties kenen tahansa lapsen tavoin pelkäsin miten voisin selvitä sellaisesta tuskasta, jota tunsin vain kuvitellessanikin vanhempieni menetyksiä. Nyt ymmärrän jotain siitä miten itku toisinaan vaan valuu kun kaipaus oikein iskee, ja miten se ei ole pelkoa vaan puhdasta surua menetyksestä. Sitä on tärkeää lapsillekin sanoittaa - ei mitään hätää, suru kumpuaa rakkaudesta, joka kertoo siitä että emme ole yksin. Rakkaus mahdollistaa surun kokemisen.

Nyt kun vanhempien ja monen muunkin rakkaan läheisen nimi todella lukee hautakivessä, tuntuu itsestäni tärkeältä pysähtyä yhä uudelleen sisäistämään sitä. Tunnustella mitä olen menettänyt ja miten se on vaikuttanut minuun ja muuttanut elämääni. Havainnoida mikä on auttanut kestämään menetyksen seurauksia ja mistä löydän toivon. Miten muut samaa ihmistä muistelevat kokevat surunsa tänään? Onko yhteinen menetys jaettavissa kunkin omine vivahteineen? Ja samalla mahdollisimman täysi elämän eläminen, jota meillä jokaisella on oman aikamme verran elettävissä.

30/10/2025

On mielenkiintoista havainnoida itseään samalla kun käy koiran kanssa lenkillä. Miten omassa tai yhteisessä maailmassamme molemmat kulloinkin astelemme ja miten se tuntuu välillämme olevassa hihnassa - eli miten vaikutamme toisiimme.

Kun olen itse jotenkin kiireinen ja stressaantunut, huomaan herkästi painelevani aika ripeää tahtia, kaiketi ajatusteni nopeaa tahtia, jolloin hihna kiristyy takanani tämän tästä. Bruno jää haistelemaan, tai haluaa kääntyä toisaalle minne minun nokkani osoittaa. Hermoilen kun haluan jo mennä, vaikka en edes tiedä minne haluan mennä.

Toisinaan taas hihna kiristyy edessäni kun Brunolla on neliveto päällä ja itse haluaisin astella rauhallisemmin. Taas herkästi hermostun: ”älä vedä”, ”odota nyt”, ”vierelle”, toistan itseäni ja unohdan, että Bruno on eläimenä hoitajastaan riippuvainen ja odottanut lenkkiä kärsivällisesti ja nauttii nyt vapaudestaan viettiensä ohjaamana.

Kaikkein auvoisimpia ovat hetket, jolloin molemmat maltamme pysähtyä, haistella ilmaa ja Bruno myös maan tuoksuja, emmekä edes oikeastaan huomaa hihnaa välillämme. Katsomme toisiamme välillä ja toteamme elekielellä sen miten hyvä on olla tässä juuri nyt - kuten kuvan hetkellä kävi.

En tiedä paljoakaan koiran sielunelämästä, m***a sen olen huomannut, että kaksi elävää voivat halutessaan virittäytyä yhteiseen todellisuuteen, jolloin hetkessä syntyy yhteyttä ja merkityksellisyyttä. Se jos mikä palauttaa, rentouttaa ja tekee stressaantuneellekin hyvää. Eikä sen eteen tarvitse tehdä oikeastaan muuta kuin kiinnittää sen verran huomiota itseensä, että huomaa mitä on tekemässä ja siirtää sitten huomionsa ympäristöönsä ja havainnoi miten se reagoi tekemiseeni. Onko pysähtyessäni hetkessä läsnä jotakin, joka viestii minulle että aistin ja tunnen, siis elän? Vai onko hetki vain ohikiitämässä niin että melkein sen jo kadotin?

18/10/2025

Erittäin hyvä psykiatrien näkökulma siihen miten adhd:n diagnosoinnissa tulisi tämän hetkisten oireiden sijaan tarkastella koko elämänkaarta ja ottaa mukaan myös potilaan omaiset. Adhd on kehityksellinen häiriö, jolloin se myös näkyy läpi elämänhistorian: ”todellisesta adhd:sta kärsivillä on historiassaan pärjäämisen vaikeuksia: keskeytyneitä opintoja, katkenneita työsuhteita, pitkäjänteisyyden puutteesta johtuvia ihmissuhdeongelmia”.

Adhd tulisi erottaa ”pinnistelijän syndroomasta”, jossa jatkuvan vaativuuden ja suorituskeskeisyyden väsyttämä ihminen voi potea adhd:lle tyypillisiä oireita, kuten keskittymiskyvyn vaikeutta, sisäistä ”älämölöä”, muistiongelmia ja vaikeutta seurata muiden puhetta.

Jos ”pinnistelijälle” lätkäistään adhd-lääkitys, voi itsetunto ja oma jaksaminen hetkellisesti valheellisesti kasvaa ja venyä, m***a voi johtaa lopulta uupumukseen.

Siksi elämänkaaren tarkastelu, omaan toimintaan havahtuminen ja juurisyiden löytäminen ovat toipumisen kannalta aivan keskeisiä asioita: Millaisia ovat omat arvoni? Mistä ne kumpuavat? Mihin haluan elämässäni pyrkiä? Saanko elämäntavoillani sitä mitä todella tarvitsen, vai poltanko huomaamattani kynttilää molemmista päistä?

08/10/2025

Hahmottelin fläpille joitakin perusajatuksia siitä miten varhaiset kiintymyssuhteet näkyvät nykyisissä kiintymyssuhteissa, kuten parisuhteissa ja ystävyyssuhteissa aiheuttaen hankausta, väärinymmärryksiä ja toisinaan sietämätöntä kärsimystäkin.

Tilanne on harvoin, jos koskaan, käytännössä näin kaavamainen, sillä alunperin turvattomasti kiintyneillä voi olla vaihtelevasti jotakin jokaisesta turvattomasta kiintymystyylistä näkyvillä omassa toiminnassaan suhteessa itselle tärkeisiin toisiin. Yhtä kaikki, oleellista on tunnistaa ja ymmärtää omaa turvattomuudesta kumpuavaa käytöstä, kun tehdään matkaa kohti turvallista kiintymystä mahdollisesti olevissa ja tulevissa ihmissuhteissa.

Matka turvattomuudesta turvaan on aina myös osa omaa erillistymisprosessia: kuka minä olen ja kuka minä en ole, mihin minä lopun ja mistä toinen alkaa? Tämä mahdollistuu kun ei tarvitse pelätä tuomiota, hylkäystä, väkivaltaa, alistamista, pilkkaa, arvostelua, vähättelyä tai ohittamista silloin kun uskaltautuu haparoimaan kohti sitä mitä ei vielä itsessään ole tullut vastaanotetuksi.

Vaikka menneisyyttä ei voi muuttaa, kiintymystyyliä voi aina korjata - oman itsen ja toisten kanssa koetun turvan, luottamuksen ja aidon yhteyden, ja mikä tärkeintä, turvallisen vanhemmuuden toteutumiseksi❤️.

26/09/2025

Tunteet ilmentävät mielen terveyttä, ei sairautta. On kuitenkin ymmärrettävää, että tunteet voivat itsessään herättää pelkoa, jos niihin ei ole voinut muodostaa turvallista suhdetta. Tällöin niitä on oppinut välttelemään erilaisin suojakeinoin, jotta mieli on voinut sietää sietämättömiä tilanteita ja ihminen selviytyä niistä.

Suojakeinot ovat siis hyvän palveluksessa, vaikka muodostavatkin ajan saatossa riskin mielenterveydelle kun aito kokeva itse jää toistuvasti niiden taakse hylätyksi.

Suojakeinojen tutkiminen ja purkaminen, eli sillanrakennustyö tunteiden ja järjen välille terapiassa onkin tehtävä kunnioittaen, m***a ei peläten. Tärkeä viesti, jonka terapeutti voi näissä tilanteissa välittää koko olemuksellaan, onkin se, että mikään tunne ei ole väärä, liikaa, vaarallinen tai hylkäykseen johtava ja että jokainen suojakeino on syntynyt tarpeeseen ja ollut välttämätön, ei vapaa valinta. Niistä ei siis tule arvostella tai tuomita ketään.

Kun omiin tunteisiin pääsee turvallisesti ensin tutustumaan, niitä voi myös oppia säätelemään. Turvassa oleva terve mieli rakentuu sillasta järjen ja tunteiden välillä ja ymmärtää, että molempia tarvitaan elämän eri kohdissa. Turvaton ja järkkynyt mieli lohkoo tunteet ja järjen erillisiksi saarekkeiksi, joiden välinen silta on poikki — tällöin ihminen elää joko-tai saarekkeilla hyläten itsessään aina sen mikä ei kyseiseen saarekkeeseen kuulu. Reagointi liikkuu tällöin ääripäissä valtavista tunnekuohuista pakotettuun tunteettomuuteen.

08/09/2025

"Aitoa tunneyhteyttä voidaan vahvistaa läpi elämän turvallisesti ja rehellisesti peilaavissa ihmissuhteissa."

Uusimmassa blogikirjoituksessamme Ihminen tavattavissa -terapeutti Marjo avaa sitä, miten aito yhteys itseen löytyy toisen kautta ja miksi se voi tuntua sekä turvalliselta että pelottavalta.

Pysähdy aiheen äärelle ja lue Marjon koko kirjoitus sivuiltamme https://ihminentavattavissa.fi/blogi/yhteys-itseen-syntyy-suhteissa-toisiin/

03/09/2025

”Ihmissuhteet eivät yleensä kuole käytyjen keskustelujen takia, vaan niiden keskustelujen takia joita olisi tarvittu, m***a joita ei koskaan käyty.”
- Lysa TerKeurst

03/09/2025

Oiva kirjoitus!

Se, että viisivuotias huutaa, kiljuu ja kiukuttelee, ei ole ahdistusta.

28/08/2025

Työpäivän jälkeinen pieni iltakävely kypsyvän viljan tuoksuisen pellon laidassa lauloi samaa sävelmää sisäisen maailmani kanssa. Olo on erityisen saanut, koska se on myös erityisen antanut.

Antaessaan itsensä terapeuttina saataville, aidosti olemassa olevana ihmisenä ja tietenkin myös teoriaa ymmärtävänä ammattilaisena, saa nauttia prosessin kypsymisestä omassa tahdissaan ja lopulta sadostakin luottamuksen, antautumisen ja lähelle päästämisen seurauksena.

Mikä onni, helpotus ja toivo asuukaan niissä hetkissä, kun ihminen uskaltaa alkaa yhä syvemmin antautua suhteeseen toisen ihmisen kanssa ja siinä aistia, tuntea ja päästää valloilleen jotakin sellaista itsestään, joka on kaivannut päästä näkyväksi kenties hyvinkin pitkään.

Sellaisen todistaminen on etuoikeus ja jokainen sinnikäs askel sitä ennen kaiken sen väärti ja ylikin. Olo on autuas kun elämä saa luvan tulla ja olla. Joskus se vie kauan ja silloin on erityisen tärkeää suojella luottamuksen rakentumista.

Turvattomuuteen tottuneen askeleet kohti luottamusta siihen, että turva onkin olemassa, eivät ole vain pään päätöksiä eivätkä varsinkaan tapahdu sormea napsauttamalla, vaan silloin tarvitaan kasvurauhaa, jonka takaavat selkeät rajat ja ehdoton (terapia)rakkaus — terapeutin tarjoama kokemus turvallisesta vuorovaikutuksesta, johon mahtuu kaikki.