08/11/2019
Upea, näkökulmaa traumaan ja dissosiaatioon muuntava teksti Katilta!
AJATUKSIA DISSOSIAATIOSTA. Seuraavassa pohdin omaa tämänhetkistä käsitystäni dissosiaatiosta. Tässä ryhmässä on todennäköisesti minua viisaampia ihmisiä, liittyen tähän ilmiöön, joten mielelläni otan vastaan teidän peilausta tästä teemasta.
Minulle aikoinaan opetettiin, että lapset on helppo hypnotisoida. He kun ovat aina hypnoosissa. Lisäisin tähän, että he ovat aina hypnoosissa, silloin kun toinen lapsi tai aikuinen on heille myötäelävästi läsnä. He kyllä tunnistavat, milloin aikuisen mieli vaeltelee muissa asioissa. Dissosiaatiotila voi olla myös jaettu yhteinen tila.
Mietin, että olen aina katsonut dissosiaatiota omasta näkövinkkelistäni, koska minulla on myös hypnoterapeutin koulutus ja omia kokemuksia dissosiatiivisista tiloista. Kun tarkastelemme muuttuneita tietoisuuden tiloja, kuten flowta tai transsia, olemme tekemisissä dissosiatiivisten ilmiöiden kanssa. Itse asiassa hypnoosia voidaan pitää jopa muodoltaan jäsenneltynä ja hallittuna dissosioitumisena (Sophie Richman).
Aina dissosiaatio ei ole siis kärsimystä tuottavaa, vaan se voi olla syvällistä absorboitumusta sisäiseen, omaa kehoa kuuntelevaan erilaistumis- ja ”kokemusten uudelleen linkittymisen” eli integraation prosessiin. Dissosiatiivisessa oirehdinnassa, kuten dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä, sen rooli on ensisijaisesti suojaava ja poissulkeva. Tällöin henkilö, esimerkiksi lapsi, on kokenut jotakin niin ylivoimaisen haitallista, että tämä, normaalisti hyödyllinen suojautumismekanismi, muuttuu haitalliseksi. Ihminen menettää kykynsä hallita tätä selviytymismekanismia.
Dissosiatiivisiin ilmiöihin sisältyy aistihavaintojen, tietojenkäsittelyn, tunneprosessoinnin ja muistin integroinnin muutoksia, jopa kokemusmaailman totaalista hajoittamista, mikä onnistuneessa aikuisidentiteetin muutoksessa johtaa yhä parempaan kokemusten linkittymiseen ja yhtenäisempään, ”integroituneeseempaan”, aidon, yksilöllisen minuuden kehittymiseen. Kun ihminen on kokenut oman käsittelykyvyn ylittävän trauman, tietoisuuden elementtien linkittymisen puute voi olla johtaa vahingolliseen dissosiatioon, joka itsessään on terve minuuden suojautumiskeinoja välittömän uhan tilanteisiin.
Dissosiaatio on traumoista selviytymisen terve mekanismi, m***a dissosiatiivisia tiloja ilmenee muutenkin, kuten leikkiessä ja taiteellisissa prosesseissa. Sen hyödyllisyyden määrää, pystyykö henkilö käyttämään näitä tiloja kontrolloidusti (Sophie Richman). Kun ihminen heittäytyy hypnoositilaan tai luovaan aktiviteettiin, lapsena opittu dissosiaatiokyky, saattaa helpottaa antautumista itsetuntemusta edistävään luovaan tilaan.
Dissosiatiivinen tila voi rikastuttaa aitoa oman itsen ilmaisua ja tuottaa taiteellisia produktioita ja tieteellistä oivallusta. Ajattelen, että persoonan kehittymisen kannalta myönteisessä dissosiatiivisessa tilassa tapahtuva ajattelu on kehollistunutta ajattelua, koska hypnoositilassa syntyneessä ajattelussa meillä on yhteys kehoomme, syvimpiin tuntoihimme, emmekä ajattele loogisesti, vain ”päällämme”. Tässä yhteydessä se on hyvin samankaltainen kuin kehollisten menetelmien mindfulness-tila. Toisaalta, kun dissosiaatio on kärsimystä aiheuttavaa, siltä puuttuu tämä yhteys minuuteen, omaan kehoon. Vahingolliselle dissosiatiiviselle tilalle tyypillistä on kaoottisen, ylivoimaisen, sisäisen kokemuksen tiedostamaton välttely ja halu kieltää omia kokemuksiaan. Sekin on psyykeen tärkeä luonnollinen suojamekanismi.
Paradoksaalisesti henkilö voi siis onnistua käyttämään dissosiaatiokykyään joko torjuakseen ja kieltääkseen tietoisuudestaan sietämättömiä ja yhteensovittamattomia asioita, tai hän voi käyttää dissosiaatiotilaa vaikkapa luovaan taiteelliseen tunteittensa itseilmaisuun, mikä helpottaa kokemuksien integroimista ja selviytymistä traumasta. Hypnoosissa hyödynnetään trauman hoitamisessa jälkimmäistä. Dissosiaatiotilassa on mukana tällöin kokemusta integroiva elementti.
Dissosiaatio voi olla yhtä kaikki kärsimystä aiheuttava tietoisuuden tila, m***a paradoksaalisesti, samalla kyky dissosioitua voi toimia avaimena paranemiseen (Sophie Richman). Dissosioitumisella voi olla näin ollen mielenkiintoinen kaksoisrooli. Luovassa Itseilmaisussa dissosiaatio on hyödyllinen, jopa hetkittäin ihanteellinen tila. Tanssija siskoni kertoo yhden onnistuneimmista improvisaatioesityksistään syntyneen täysin dissosioituneessa tilassa. Hänellä ei ollut jälkeenpäin mitään käsitystä siitä, mitä tapahtui.
Dissosiatiivisessa tilassa ihminen kykenee paremmin sietämään todellisuuden ristiriitoja, monia näkökulmia ja monimerkityksellisyyttä, mikä mahdollistaa kokemuksien uudenlaisia mielenkiintoisia, omien sisäisten tuntojen mukaisia, tapoja linkittyä keskenään. Dissosiaatiossa kun katoaa aivojen kortikaalinen ohjaus, looginen, ”normiajattelu”.
Meditatiivisella tilalla ja hypnoosilla on paljon päällekkäisyyttä. Oivallusmeditaatiota ja autohypnoottista, oivallusta tuottavaa tilaa, ei voi läheskään aina edes erottaa toinen toisistaan. Erona on mielestäni lähinnä niiden historialliset lähtökohtaerot. Dissosiatiivisia tiloja kannattaakin lähestyä paitsi neurofysiologiaina ilmiöinä, myös kulttuurisina, kokemuksellisina, ilmiöinä.
Kollektiivinen pirstoutuminen erilaisiin ammattikuntiin, joita ohjaa erilaiset tieteenfilosiset ja teoreettiset mallit, voidaan ajatella olevan sekä tervettä erilaistumista että kollektiivisen trauman seuraamusta. Mielestäni olennaista tulevaisuuden ihmisen selviytymisen kannalta on, että opimmeko katsomaan tätä pirstoutumista positiivisesti, sillä sehän on ”kollektiivisen yhteisöllisten selviytyjien” mahdollisuus ammattikuntina ja vertaisyhteisöinä linkittyä uudella, hyvinvointiamme edistävällä tavalla. Tämän linkittymisprosessin ei tule olla vain järkevää, loogisella ja rationaalisella tasolla tapahtuvaa linkittymistä. Sen tulisi olla myös toinen toistemme kanssa tapahtuvaa luovaa ja läsnäolevasti kuuntelevaa yhteistyötä, jossa kannustamme yhteisömme jäseniä uusia ratkaisuja tuottaviin luoviin, dissosiatiivisiin, oivallusta tuottaviin flow-tiloihin. Nämä ratkaisut täytyy tietysti peilata sitten rationaaliseen mieleen. Kaikki luovat ideamme eivät suinkaan aina ole toimivia ideoita. Uusia ratkaisuja ei synny kuitenkaan pelkällä loogisella, kortikaalisella, ajattelulla. Sieltä syntyy vain vanhoja ratkaisuja.
Mielestäni dissosiaatioon liittyvien ilmiöiden ymmärrys avaa myös hienosti traumoihin liittyvien ilmiöiden kaksinaisuutta. Trauma voi aiheuttaa merkittävää kärsimystä, m***a se voi olla myös positiivisen, minuuden ja yhteisöllisen muodonmuutoksen, mahdollisuus. Kulttuurimme pelko ”traumaa” kohtaan saattaa johtua siitä, ettemme näe ilmiön tarjoamaa positiivista, henkisen kasvun, mahdollisuutta. Kasvupotentiaalin maksimoiminen edellyttää, että ennaltaehkäisemme lapsuuden haitallisia kokemuksia ja sitä, että autamme sekä tuemme, toinen toisiamme, korjaavilla kokemuksilla. Näin haitallisten lapsuudenkokemusten (ACE) ei tarvitse määritellä ja ennustaa tulevaisuuttamme.
Vielä tuli mieleeni, että traumaa kantava henkilö voi kokea säätelemättömät tilat jopa leikin pelottavina ja uhkaavina. Siksi yleensä on hyvä aloittaa dissosiatiivisten tilojen harjoittelu yhteissäätelyssä, turvallisessa yhteisössä tai terapiassa. Tämäkin on eräs syy, miksi traumainformoidussa yksikössä turvallisuuden kokemuksen luominen on niin tärkeää. Näin luodaan otolliset olosuhteet luonnollisille, spontaaneille, toipumisprosesseille.
— Kati —
Lähde: https://www.amazon.com/Mended-Muse-Creative-Transformations-Psychoanalysis/dp/0415883644
