02/10/2025
Arvottomuuden haavaa kantaessamme olemme jo lapsena oppinut, ettemme ole riittäviä tai rakastettavia omana itsenämme. Tällöin meihin juurtuu uskomus, että meissä on jotain vikaa, emmekä ole arvokkaita sellaisenaan.
Joskus parisuhde ja seksuaalisuus saattavat toimia kompensaatiokeinoina arvottomuuden haavan peittämisessä, jotta meidän ei tarvitsisi kohdata arvottomuuden tuottamaa kipua ja häpeää. Tällöin suhteen olemassaolo itsessään toimii todisteena omasta kelpaamisesta. ”Jos joku haluaa olla kanssani, minussa täytyy olla jotakin arvokasta.” Tällöin suhde ei ole vain kahden ihmisen välistä kohtaamista, vaan selviytymisstrategiamme haavan kanssa elämiseen.
Seksuaalisuudesta voi tulla keino vahvistaa omaa arvoa ja saada hetkellistä hyväksynnän tunnetta. Nautinto, kumppanin halu tai fyysinen läheisyys toimii todisteena: “Minut halutaan, siis olen tärkeä”. Näillä keinoin saatu tunne kuitenkin haihtuu pian, jolloin tarve hakea uutta vahvistusta voimistuu.
Tällaisessa ihmissuhteessa kumppanimme ei ehkä saa tilaa olla oma itsensä, vaan hänestä tulee meidän arvottomuuden haavan paikkaaja. Suhde voi muuttua takertuvaksi, mustasukkaiseksi tai pinnallisesti intohimoiseksi, m***a sisältä tyhjäksi. Läheisyys ei synny aidosta halustamme kohdata toinen ihminen, vaan tarpeestamme täyttää sisäinen tyhjiö.
Näin arvottomuuden haavan vuoksi koemme tyhjyyttä ja riittämättömyyttä aina, kun kumppani ei anna huomiota. Jaetun intohimon kautta saamme varmuuden siitä, että meidät edelleen hyväksytään. Jos kumppanimme kieltäytyy, se ei tunnu pelkästään pettymykseltä, vaan se avaa meille lapsuudesta tutun haavan, ”Olen kelvoton, minua ei haluta”.
Tämä voi jatkua kehässä, jossa parisuhde ja seksi ylläpitävät tilapäistä helpotusta, m***a eivät koskaan paranna syvällä sisällämme olevaa haavaa. Todellinen paraneminen alkaa vasta, kun oppimme kohtaamaan arvottomuuden tunteen, tunnistamaan sen juuret ja rakentamaan sisäistä kokemusta omasta arvostamme, ilman ulkoisia todisteita.
