07/06/2025
Kun elämä tuo eteemme haasteita, luonnollinen reaktiomme on usein pako. Haluamme kääntää katseemme pois kivusta, paeta epämukavuutta, vaientaa ahdistus erilaisin keinoin – kiire, viihdykkeet, suojautuminen, kontrolli. Kuitenkin juuri tämä väistäminen pitää meidät jumissa vanhoihin kärsimyksen kaavoihin. Mikään ei muutu, koska mitään ei kohdata.
Tiibetiläisessä perinteessä opetetaan, että kärsimyksen kieltäminen on kuin yrittäisi pysäyttää myrskyn vastustamalla tuulta. Mitä enemmän taistelemme, sitä enemmän jäämme sen valtaan. Todellinen vapautuminen alkaa siitä, että lakkaamme pakenemasta ja astumme suoraan myrskyn ytimeen.
Tämä prosessi on syvästi transformoiva ja voidaan nähdä myös itselleni tuttuna varjotyönä. Siinä intentiona on n ä h d ä kaikki se, mitä olemme pyrkineet olemaan näkemättä itsessämme; pelko, häpeä, viha, suru, avuttomuus. Se on tietoista laskeutumista sisäiseen pimeyteen ilman tuttujen pakoreittien käyttämistä.
Tiibetin perinteessä tätä voisi verrata mielenkiintoiseen chöd-harjoitukseen, jossa symbolisesti kohdataan sisäiset demonit, ei taistellen, vaan antautumalla niille, ruokkien niitä, ja lopulta paljastaen niiden tyhjyyden. Tämä voi tuntua juuri päinvastaiselta, mihin on tottunut.
Jos uskallamme pysähtyä kivun äärelle, emme ainoastaan tunne kärsimystä, vaan meistä tulee sen todistajia. Tunteet, joita välttelemme, tuntuvat aluksi sietämättömiltä. Keho tärisee pelosta, kurkku kuristuu surusta, rinta puristuu kauhusta. M***a jos emme väistä näitä kokemuksia, alamme vähitellen huomata, että nämä tunteet eivät ole kiinteitä, ne eivät ole pysyviä, ne eivät todella uhkaa meitä. Ne nousevat, liikkuvat, muuttavat muotoaan ja lopulta hälvenevät, sulavat, katoavat.
Jatkuu osassa 2.
