01/08/2021
Kun läheiseni sairastui äkillisesti ja vakavasti alkoi selviytyminen. Ensijärkytyksen jälkeen pää oli täynnä kysymyksiä: mitä nyt tapahtuu, mitkä asiat pitää hoitaa, keneen olla yhteydessä? Ymmärsin, että itkemällä ja kohtaloaan surkuttelemalla asiat eivät etene, nyt täytyy jaksaa selviytyä hetki, ei ikuisesti. Hetki kerrallaan. Ja kyllä sille itkullekin pitää antaa tilaa, se puhdistaa.
Kaikista tiedoistani ja taidoistani huolimatta menin selviytymismoodiin ja yritin ennustaa tulevaa. Samalla kun tuo ennustaminen tuo tietty turvaa ja suunnitelmallisuutta, se ahdistaa ja vie energiaa. Oikeastihan en voi tietää mitä tänään tai huomenna tapahtuu. Voin vaikuttaa siihen, miten toimin juuri nyt.
Muistin, kuinka aiemmissa kriiseissä selviydyin aina yksin, uskottelin itselleni ja muille pärjääväni hyvin, ja paloin sitten loppuun. Ei enää. Tällä kertaa pyysin apua heti. Tiesin etten jaksaisi yksin. Aiemmat elämänkriisit ovat samalla herkistäneet ja vahvistaneet minua. Käytössäni on opitun tiedon lisäksi kokemuksen tuomaa ymmärrystä ja osaamista toimia sen sijaan että lamaantuisin.
Tärkein voimavara tilanteessa ovat olleet ystävät joille on voinut puhua. Kiitos kaikille, kyllä tästäkin selvitään. ❤