18/10/2025
Olen miettinyt tätä pitkään ja viimein päätin kirjoittaa. Vuosia pidin astangaa täydellisenä harjoituksena. Siinä oli kaikki: voima, liikkuvuus, keskittyminen, mielen hiljentäminen, hengitys ... Olin sitä mieltä, että päivittäinen harjoitus riittää myös kattamaan kaiken liikunnan tarpeen. No, jokaisen on opittava oma läksynsä.
Oma tarinani: ahkeraa harjoittelua 6-7 päivää viikossa, lähes aina koko harjoitus, vajaa 20 vuotta. Jossain vaiheessa tai itseasiassa siinä vaiheessa kun istualtaan piti saada jalat ristiin niskan taakse, tuli ensimmäinen isompi joogavamma (pienempiä oli ollut jo aiemmin). Selkä poksahti. S-i- nivel dislokoitui, meni pois paikoiltaan, sanoi osteopaatti ja kiropraktikko. Kesti tovin, kunnes pääsin kävelemään. Valitin töissä ortopedillekin ja hän totesi ykskantaan: ei jalkojen kuulu mennä niskan taakse! Pidin tuota työkaveria ymmärtämättömänä. Tottakai joogaopettajan kuuluu saada jalat niskan taakse (nyt tämä ajatuksenkulku jo naurattaa). Siispä jatkoin samaa rataa.
Kaulan alueen leikkauksessa menetin vajaaksi vuodeksi toisen käden toiminnan osittain, m***a harjoitusta ei voinut jättää. Siispä punnersin käytännössä vain toisella kädellä kaikki ne astangan vaatimat punnerrukset ja tein kaikki käsitasapainot. Jossain vaiheessa ainoan punnerruskäden olkapää sanoi sopimuksen irti.
Vielä taipaleelle sattui yksi avustusvamma, takareisi repesi ja leikattiin. Se todella pakotti hidastamaan ja suuntautumaan uudelleen ja tarkastelemaan kriittisesti omaa astangahistoriaa ja koko harjoitusta.
Mikä astangassa on ongelma?
Silloin kun aloitin, sanoma oli, että ykkössarjan oppimiseen menee 3-6 vuotta, joillekin se riittää loppuelämäksi, eteentaivutussarja (yksipuolinen liikesuunta). Asanoiden piti onnistua ainakin avustettuna ja ykkössarja sisältää jo todella vaikeita asanoita, esim. marichyasana D, m***a siihen "paketoitiin" ja sitten pääsi etenemään. Supta kurmasanassa jo jalat piti saada niskan taakse ja kädet sidottua selän takana. Samalla mentaliteetilla jatkui kakkossarja. Asanan piti onnistua ennen kuin pääsi eteenpäin. Intiassa harjoitus katkesi siihen asanaan, joka ei enää onnistunut riippumatta kehotyypistäsi ja rakenteestasi. Sillä ei ollut mitään merkitystä, että olisit pystynyt tekemään kaikki sarjan loput asanat lähes täydellisesti. Näin tämän m***a kertaa: härkäpäinen yrittäminen ja puurtaminen sen viimeisen asanan kimpussa, jotta pääsisi eteenpäin, lukuisia toistoja per harjoitus, kivusta ja kehon varoitusmerkeistä välittämättä. Koska tämän on pakko onnistua.
En kritiosoi suomalaisia opettajiani. Olen saanut harjoiteilla astangaviisaiden naisten opastuksella. Nämä viisaat naiset yrittivät välillä toppuutella ja jarrutella suorittajaa, m***a jokaisen on opittava oma läksynsä.
Astanga vaatii monessa liikelaajuutta, joka ylittää normaalin. Normaalin liikelaajuuden yrittävä liikkuvuus, lukuisat yksipuoliset toistot ilman riittävää voimanrakennusta niveliä tukemaan ja mielestäni myös avustukset, joilla kehoa pikkuhiljaa suostutellaan sinne oman liikelaajuuden yli altistavat artroosille, nivelkulumille. Samalla tavalla kuin kuvissa olevat kilpavoimistelijat, joiden asennot silmissäni ovat enemmänkin kauhistuttavia kuin ihailtavia (polvien yliojentuvuus, taaksetaivutuksessa rangan yliliikkuvuus jossain nikamavälissä), astangaa vuosikymmeniä päivittäin harjoittavat ovat riskissä vaurioittaa niveliään pysyvästi. Nuori työkaverini mainitsi äskettäin voimistelijaystävästään, jolla on 25 vuotiaana erittäin vaikeat lonkkakulumat. Yli kuuskymppisenäkin on kiva vielä pystyä liikkumaan kivutta ja mielellään ilman tekoniveliä.
Lempeä, maltillinen astanga, yksilöllisesti modifioitu harjoitus, voima tärkeämpänä kuin notkeus ja liikuntalajien monipuolisuus on nähdäkseni tie turvalliseen harjoitukseen. Jos astanga on sinulle harrastus muutamia kertoja viikossa, olet todennäköisesti turvassa. Jos se on sinulle ammatti, toivon, että ohjaat viisaasti, niin oppilaasi harjoittelevat kanssasi vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin.
