17/11/2025
Addiktoituminen heikkoutta?
Minnesarastuksessakin kohtaamme yhä ihmisiä, jotka uskovat, että addiktio on seurausta huonoista valinnoista, tahdon puutteesta tai moraalisista virheistä. Tämä ajatus on juurtunut syvälle kulttuurissamme, ja juuri siksi se aiheuttaa niin paljon turhaa häpeää. Kun ihminen vuosia selittää itselleen olevansa “heikko”, hän ei näe sitä todellisuutta, minkä tiede tänä päivänä tietää hyvin: addiktio on fyysinen, neurobiologinen sairaus. Se ei ole luonteen tahrima varjo, vaan aivojen palkitsemisjärjestelmän häiriö, jonka syntymekanismit tunnistetaan yhtä selkeästi kuin diabeteksen tai astman biologia.
Riippuvuuden ytimessä on dopamiini, välittäjäaine, jonka tehtävänä on ohjata ihmistä kohti merkityksellisiä, palkitsevia ja elämää ylläpitäviä kokemuksia. Normaalisti dopamiinia vapautuu maltillisesti arjen pienistä mielihyvän hetkistä – onnistumisista, läheisyydestä, liikkumisesta ja yhteydestä. Addiktilla tämä järjestelmä toimii toisin. Dopamiinipiikki nousee liian voimakkaaksi liian nopeasti, eikä aivojen säätelyjärjestelmä kykene hillitsemään sitä. Käyttö jatkuu, vaikka seuraukset näkyisivät ihmissuhteissa, terveydessä tai elämäntilanteessa. Ja kun dopamiinitaso lopulta romahtaa, mieli putoaa toiseen ääripäähän: levottomuuteen, masennukseen, tyhjyyden tunteeseen ja pakottavaan tarpeeseen paeta takaisin käyttöön. Tämä ei ole tahdonvoiman puutetta vaan puhdasta fysiologiaa.
Mielenkiintoista on, että tämä dopamiiniherkkyys ei välttämättä ole evolutiivinen “virhe”, kuten usein ajatellaan. Seksuaalisen lisääntymisen ja selviytymisen kannalta riskinotto, uteliaisuus ja halu kokea voimakkaasti ovat ominaisuuksia, jotka ovat kautta historian vieneet ihmiskuntaa eteenpäin. Monet tutkimusmatkailijat, soturit, taiteilijat ja ajattelijat ovat todennäköisesti kantaneet juuri sellaista neurobiologista profiilia, jota nykyään kutsumme riippuvuusalttiudeksi. Heillä oli kyky nähdä pidemmälle, tuntea intensiivisemmin ja uskaltaa enemmän kuin keskivertoihminen. Heidän sisäinen palonsa vei yhteisöjä eteenpäin, m***a sama piirre altistaa tänä päivänä vakavasti päihteiden, pelaamisen ja muiden voimakkaiden ärsykkeiden kaappaamille dopamiinijärjestelmille.
Siinä piilee addiktion tragedia: biologinen ominaisuus, joka voisi olla voima, kääntyy itseään vastaan, kun se kohtaa modernin maailman superärsykkeet – aineet ja toiminnot, jotka tuottavat aivoille yliluonnollisen suuria dopamiinisignaaleja. M***a samaan aikaan juuri tässä piilee addiktion toisenlainen tarina, joka jää liian usein kertomatta. Addiktin sisällä on lähes poikkeuksetta jotakin erityistä: kyky tuntea syvästi, kyky nähdä maailma toisin, intensiivinen uteliaisuus, rohkeus, sinnikkyys, sisäinen tuli, joka ei täysin sammu silloinkaan, kun elämä on ajautunut sekasortoon. Kun päihteet poistuvat ja aivot alkavat palautua, nuo ominaisuudet eivät katoa – päinvastoin ne tulevat näkyväksi. Moni toipunut kuvaa, kuinka vuosien pimeyden jälkeen sama energia, joka aiemmin vei kohti tuhoa, alkaakin kantaa elämää eteenpäin. Luovuus palaa, ajattelu kirkastuu, levottomuus muuttuu toiminnaksi ja rohkeus saa suunnan.
Addiktio on vakava, etenevä ja hengenvaarallinen sairaus. Tämän tosiasian edessä ei kannata sulkea silmiä. M***a yhtä tärkeää on ymmärtää, että sairauden olemassaolo ei koskaan vie ihmiseltä arvoa, ihmisyyttä tai mahdollisuutta kasvuun. Riippuvuus ei tee kenestäkään huonoa, se tekee ihmisestä haavoittuneen – ja haavoittuneisuus on asia, jonka kanssa voi oppia elämään, kun siihen saa oikeanlaista tukea.
Minnesarastuksessa me näemme joka päivä, kuinka ihminen, joka löytää oikeanlaisen hoidon, yhteisön ja suunnan, alkaa rakentaa elämäänsä uudelleen. Emme näe vain riippuvuutta. Näemme sen alla olevan potentiaalin. Näemme ihmisen, joka ei ole koskaan menettänyt arvoaan. Näemme sen potentiaalin, joka odottaa vapautumistaan.
Toipuminen ei ole paluuta entiseen, vaan siirtymä johonkin uuteen – paikkaan, jossa sisäinen kompassi osoittaa kohti elämää, johon addiktin neurobiologia on alun perinkin pyrkinyt: merkitystä, yhteyttä ja autenttista olemisen kokemusta.
Addiktio ei ole häpeä. Se on sairaus, jonka kanssa voi oppia elämään. Ja samalla se voi olla väylä löytää sinne, mikä ihmisessä on ollut koko ajan.
Addiktio ei ole heikkoutta – se on neurobiologinen sairaus, jonka sisällä on valtava inhimillinen potentiaali.
Misa
Mikael Björkman
Ohjaaja
