06/08/2025
Kaikki tarvitsevat uuden oppimiseen ja omaksumiseen yksilöllistä kohtaamista sekä turvaa ja rauhaa. Etenkin pienet koululaiset... ❤️❤️❤️
KOULUT ALKAVAT. Mikä opetuksessa on tärkeintä?
Peruskoulun isät suunnittelivat koulun, jossa kasvaa tasapainoisia, ahkeria kansalaisia, jotka löytävät omat lahjansa ja oppivat toimimaan sosiaalisissa yhteisöissä, kohtelemaan lähimmäisiään hyvin; ihmisiä, jotka saavat rakastua matematiikkaan, musiikkiin, taiteisiin, liikuntaan, käsitöihin, kieliin, jotka oppivat puhumaan ja kirjoittamaan suomea, äidinkieltään. Kaikki koulutyö tuki ”osaamista.”
*
Sain pari vuotta sitten kirjeen nuorelta opettajalta: Olen luokanopettaja, ainakin vuoden virkavapaalla toimestani, jossa ei ollut enää aikaa eikä resursseja olennaiseen eli oppilaiden opettamiselle, kuuntelemiselle eikä millekään muullekaan mielestäni tärkeälle. Aloin uupua, muuttua kyyniseksi, kyllästyä, tuntea itseni tarpeettomaksi kaiken sälän hoitamisen keskellä. Loikkasin pois digiloikasta, järkyttävästä kiireestä ja stressimyllystä ja myllytyksestä. Kuinka kauan opettajat jaksavat tätä menoa! Tällaiseen ammattiin en uskonut kouluttautuvani 2000-luvulla luokanopettajakoulutuksessa. Harkitsen vakavasti, palaanko enää opettajaksi. Surullista!
*
Suomen Kuvalehti (SK 38, 2018) esitteli kouluamme, jossa kaikki tehdään uudella tavalla. Kansikuvana on it-laitteisiin kytkeytynyt aapiskukko, selfie-keppi tähtää omaan naamaan, jonka silmät peittää it-härveli. Kukon pyrstösulat näyttävät olevan tulessa. Kukolla taitaa olla tulenpalava kiire Euroopan huipulle, sitten maailman absoluuttiseksi kärjeksi, monien opetushallinnon kärkihankkeiden avulla tietenkin.
Kuvalehden sisäsivulla on kuva koululapsista, jotka ”oppivat sulautuvasti (blendid learning) ja hybridisesti.” Opettajaa ei ole, on vain valmentaja joka on jalkautunut asiantuntijajäsenenä tutkimusryhmän (pikkuoppilaiden) pariin. ”Opiskellessaan virtuaalisessa ympäristössä ja sosiaalisen median avulla, oppijat rakentavat ja tuottavat tietoa, joka on moniulotteisempaa kuin itse opiskeltava sisältö.” (Peruskoulu 3.0-hanke.)
”Opettajan ja oppilaiden välinen kontaktiopetus sekä oppilaiden keskinäinen oppiminen yhdistyvät digitaalisten oppimisympäristöjen kanssa,” kertoi Helsingin kaupungin koulutuksen ja oppimisen digistrategia. Ei tämä ole mauton vitsi, suomalaista koulua visioidaan nyt aivan uusiksi.
SK:n kansi kukkoineen tiivistää visionäärien näyn koulusta: Ei kirjoja, ei opettajia, ei oppilaita. Missä on koulukasvatus, missä opetus, missä opettaja, missä realiteettien taju ja vastuu oppilaiden kasvatuksesta?
**
Oppilas ei ole pelkkä ”oppija” tai ”tulevaisuusosaaja,” kuten propaganda toitottaa. Jokainen oppilas tarvitsee turvallisuutta, opiskelurauhaa, tunnustusta, kavereita ystävinä eikä kilpailijoina. Oppikirjojen poistaminen on vastuutonta, koulun seinien kaataminen typerää. Oppilas tarvitsee tuttua kotipesää, tuttuja luokkatovereita -sisäistä rauhaa ja turvallisuutta. Visionäärien taivasnäkyjä ei saa lunastaa oppilaiden turvattomuudella ja mielenterveydellä.
”Uutta opettajuutta” myyvien pitäisi tajuta, että opettajan ja oppilaan henkilökohtainen, ”kasvosta kasvoon,” vuorovaikutus on tärkeintä. Opettajan selkeää opetusta, hyväksyvää katsetta ja rohkaisevia sanoja ei mikään ”modernin oppimisympäristön” k**a voi korvata Opettaja ei ole valmentaja eikä kanssaoppija, hän on aikuinen, opetuksen ammattilainen. Hurmahenkinen visionääri väittää, että nykyopettaja kaataa tietomyrkkyä väkisin oppilaiden päihin. Se on vale.
*
Koulutettu opettaja osaa ajatella aivan itse miten opettaa. Tärkeintä on oppilaiden motivoitunut opiskelu ja oppiminen, sosiaaliset taidot ja henkinen hyvinvointi. ”Osaamista” ja ranking-listoilla nousua ei voi ostaa turmelemalla oppilaiden tervettä minäkuvaa ja mielenterveyttä. Lukekaa tuoreet luvut nuorten mielenterveysongelmien räjähdysmaisesta kasvusta, joihin koulu on yksi tärkeä osasyyllinen.
KUVA
Olipa kerran opettaja, joka rakasti työtään
