13/10/2025
Merihätä ja pelastettuja ihmishenkiä (Hufvudstadsbladet, 11.10.1903).
Tämän kuun 3. päivän aamuna lähtivät talonpoika Elias Mänttäri (Elias Juhonp. Skippari) ja 73-vuotias torppari Juho Skippari (Eliaksen isä), molemmat Mäntylahden kylästä Vehkalahdelta, purjeveneellä paluumatkalle Kotkasta, jossa he olivat edellisinä päivinä myyneet perunoita. Tuuli oli idästä, satoi räntää ja vettä, ja myrsky oli erittäin ankara.
Kello kahdeksan aikaan aamulla he olivat ehtineet noin kahdeksan kilometrin päähän Haminasta niin sanotulle Pultinmaan matalikolle, kun vene käännyttäessä ei mennyt yli staginsa, vaan ajautui tuulen ja voimakkaan aallokon vieminä karille, jossa se murskautui ja upposi syvyyteen. Veneessä olleet miehet onnistuivat kuitenkin isopurjeen avulla pelastautumaan karille - muutamalle kivelle, jotka tavallisesti ovat vedenpinnan tasalla, m***a tällä kertaa, veden ollessa matalammalla, kohosivat parin jalan verran veden yläpuolelle. He heittivät märän purjeen kahden kiven yli ja kiinnittivät sen, jolloin he saivat mastosta tukea pysyäkseen pystyssä kivien vieressä. Siinä he jäivät odottamaan kohtaloaan.
Pian he näkivät höyrylaivan tulevan lännestä, matkalla Viipuriin. Miehet huusivat hätähuutoja, jotka heidän käsityksensä mukaan olisi pitänyt kuulua laivaan, joka kulki alle kilometrin etäisyydeltä. He luulivat myös nähneensä, että laiva hidasti hetkeksi, m***a jatkoi sitten matkaansa. Tässä surkeassa tilanteessa heidän oli vietettävä koko lauantai ilman ruokaa, sillä muonavarat olivat menneet veneen mukana: edellisen kerran he olivat syöneet edellisenä iltana. Aallot löivät jatkuvasti heidän ylitseen polviin saakka.
Pimeys laskeutui, eikä pelastusta näkynyt. Koko yön he viettivät onnettomat miehet ulkona karilla. Sunnuntaiaamun lähestyessä tuuli kääntyi eteläiseksi ja vesi alkoi kohota. Heidän asemansa kävi yhä vaarallisemmaksi, sillä aallot roiskuivat jo vyötärölle saakka. He olivat jo lähes menettäneet kaiken toivon, m***a kuten sanotaan: "Kun hätä on suurin, on apu lähellä." Niin kävi nytkin.
Äärimmäisin voimin he päästivät vielä muutamia hätähuutoja, jotka johtivat heidän pelastukseensa. Torppari Tobias Danielsson Pihlhjerta Pyötsaaren kylästä Vehkalahdelta oli sunnuntaiaamuna lähtenyt pienellä avoveneellä silakanpyyntiin juuri Pultinmaan lähistölle. Hänen korviinsa kantautuivat hätähuudot. Vaikka hänen oma veneensä oli vaarassa murskautua kiville rajussa merenkäynnissä, hän uskalsi yrittää pelastusta.
73-vuotias Juho Skippari oli jo niin kangistunut kylmästä, että Pihlhjerta joutui kaatamaan hänet veneeseen. Nuorempi Elias Mänttäri oli myös täysin uupunut, m***a kykeni vielä nousemaan veneeseen omin voimin. Pelastustyön aikana aallot löivät usein veneeseen niin, että se oli vaarassa täyttyä vedellä. Kello oli noin yhdeksän sunnuntaiaamuna. Nämä onnettomat olivat siis olleet sateessa ja kylmässä, ilman ravintoa ja aaltojen huuhtomina, yhteensä 25 tuntia. On todellinen ihme, että he säilyivät hengissä - uusi todiste saaristoväestömme sitkeydestä.
Pihlhjerta souti sitten pelastetut Vilniemen kylään, missä heidät vietiin talonpoika Jaakkolan omistamaan saunaan, joka oli vielä lämmin edellisen päivän lämmityksen jäljiltä. Siellä he saivat huolellista hoitoa ja toipuivat. He ovat nyt lähes täysin terveitä. Miehet sanoivat itse, etteivät olisi jaksaneet enää tuntiakaan, etenkin koska vesi nousi jatkuvasti.
Pelastaja torppari Tobias Danielsson Pihlhjerta, jolle pelastetut saavat kiittää hengestään, ansaitsee kaiken tunnustuksen urheasta teostaan ja olisi enemmän kuin oikeutettu saamaan julkisen palkinnon.
