26/11/2025
Syksy ja tämä pimeä aika on ollut minulle tänä vuonna tavallista raskaampi.
Olen huomannut miten vahvasti oma keho reagoi kuormitukseen ja pimeään aikaan.
Väsymys on tullut päälle sellaisena jota ei voinut ohittaa enää olankohautuksella ja sinnittelyllä.
Olen ollut hitaampi, kaivannut tilaa ja lempeämpään rytmiin, välillä jo pelkkä päivän läpi kulkeminen on tuntunut työltä vaikka tuntuu ettei ole tehnyt mitään konkreettista.
Olen joutunut pysähtymään tavalla jota en olisi halunnut ja jonka salliminen itselle tuntuu edelleen vaikealta.
Pysähtyminen on lopulta kuitenkin varmasti tehnyt hyvää.
Olen ottanut omaa aikaa.
Käynyt erilaisissa hoidoissa.
Antanut jonkun muun kannatella hetken.
Nukkunut enemmän.
Jättänyt asioita tekemättä — ja opetellut hyväksymään sen ilman syyllisyyttä.
Ja vähitellen, todella hitaasti, olen huomannut jotain:
pimeys ei ole vain raskasta.
Se on myös lupa vetäytyä, hengittää syvään, olla vähän vähemmän kaikkia muita varten ja enemmän itseään varten.
Täällä hoitohuoneeni nurkassa olen istunut lukemassa. Nojatuoli, pehmeä viltti, villasukat, kuppi teetä, pala suklaata,
kukat maljakossa, pehmeä valo, hämärä valaistus...
Nämä muistuttavat minua siitä että hoiva ei ole luksusta. Se on tapa tulla takaisin itseeni.
Jos tämä vuodenaika on sinullekin raskas,
haluan vain sanoa:
Sinä et ole yksin!
Joskus pienin askel takaisin omaan rytmiin
on hetki, jolloin pysähdyt ja annat itsellesi luvan voida vähän paremmin.
Pimeys ei vaadi meiltä mitään suurta.
Se vain kuiskaa:
hidasta… minä kannan sinua kyllä. 🧡