21/05/2025
”Suru asuu minussa.
Kun kerran sen kätkeneet portit on räjäytetty auki, ei surun varjo koskaan kokonaan häviä.
Kannan äitini surua. Kannan isoäitini ja hänen äitinsä surua.
Kuin jokaisen edeltävän sukupolven ylivuotanut suru, se mitä ei yksilöllä enää ollut voimia päästää pintaan, vyöryisi aina seuraavalle jonossa.
Minä tunnen sen. Yritän jaksaa tuntea, ettei minulta jäisi mitään yli.
M***a kun elämä tuo jälleen tielleni surun porttien avaajan, tunteminen on niin kovin raskasta. Taasko surun varjo peittää kaiken. Kauanko varjo häilyy yllämme tällä kertaa.
Ja jälleen minä tunnen surun. Yritän jaksaa tuntea, ettei minulta jäisi mitään yli. Että jälkeeni, maailma ei näyttäytyisi uhkien ja epäonnen kautta, vaan ensisijaisesti mahdollisuuksien ja kauneuden.
Ja kun tunnen surun. Kun annan sen tulla esiin ja viipyä minussa sen aikaa kunnes se on siltä kertaa valmis, tunnen miten se muuttaa muotoaan. Miten pikkuhiljaa suruun tarttuu haikeus joka lopulta tuo kauneuden mukanaan. Ja tuo kauneus herättää menetettyjen hetkien tilalle hetket jotka saimme. Muistot jotka lohduttavat.
Ja niin muistan jälleen; surun sanoma on rakkaus.
En siis pelkää surua. En välttele sitä. Annan surun tuoda kauneuden eteeni, ja kärsivällisesti annan sen ottaa oman aikansa.
En valitse varjoa, valitsen rakkauden.”
