Terapiapalvelu Usva

09/12/2025

03/12/2025

Kun pelko vanhemmuudessa kasvaa suuremmaksi kuin todellinen riski – mitä kehossa ja mielessä oikeasti tapahtuu?

Me puhumme harvoin siitä ääneen, m***a ylisuojelevuuden ja menettämisen pelon taustalla on usein jotakin paljon syvempää kuin huoli lapsen turvallisuudesta. Moni ajattelee, että pelkopohjainen vanhemmuus on “liioittelua”, “ylireagointia” tai “turhaa murehtimista”.
Todellisuudessa se on usein aikuisen kehoon ja hermostoon kaiverrettua historiaa. Usein se on tarina, joka alkaa paljon ennen kuin oma lapsi syntyy: lapsuudesta, jossa ei ollut tarpeeksi turvaa, ennakoitavuutta tai aikuisia, jotka olisivat pitäneet huolta. Lapsuudesta, jossa piti olla vahva, vaikka olisi tarvinnut itse tulla hoivatuksi.

Monella ylisuojelevalla vanhemmalla taustalla on:
• päihdeperhe
• narsistinen tai tunne-elämältään epävakaa vanhempi
• emotionaalinen laiminlyönti
• arvaamattomia aikuisia
• kokemuksia, joissa lapsi jäi yksin pelkonsa kanssa

Kun tähän yhdistyvät varhaiset kiintymyssuhdehaavat, hermosto oppii hyvin varhain, että: “jos olen jatkuvasti varuillani, ehkä selviän.” Tämä ei ole ajatus – tämä on automaattinen selviytymismalli. Aivot ovat oppineet reagoimaan mahdolliseen uhkaan samalla tavalla kuin todelliseen uhkaan. Moni vanhempi häpeää näitä pelkoja. Totuus on, että niissä ei ole mitään hävettävää. Ne ovat hermoston yritys pitää oma lapsi turvassa – tavalla, jota kukaan ei aikanaan tehnyt sinulle. Vanhemmuus on voimakas neurobiologinen aktivaatio. Se nostaa pintaan juuri ne kohdat, joissa itse olit lapsena haavoittuvimmillasi. Kun oma lapsi syntyy:
• mieli aktivoituu suojelemaan
• keho valpastuu herkästi
• kontrollin tarve kasvaa
• epävarmuus tuntuu uhkana itsessään
• katastrofiajattelu voimistuu

Tämä ei kerro siitä, että lapsesi olisi vaarassa. Tämä kertoo siitä, kuinka paljon menneisyys on joutunut opettamaan kehollesi valppautta. Vanhempi, joka pelkää paljon, on usein vanhempi, joka rakastaa valtavasti. Ylisuojelevuus on yritys antaa lapselle se, mitä itse ei saanut: turvaa, ennakoitavuutta, suojaa, rakkautta.
M***a samaan aikaan se on myös merkki siitä, että sisäinen lapsi – se, joka joutui selviytymään yksin – on yhä valppaana. Se kuiskaa: “En halua, että lapseni kokee sitä kipua, jonka minä jouduin kokemaan.” On tärkeää ymmärtää: pelkopohjainen vanhemmuus ei ole merkki huonosta vanhemmuudesta. Se on merkki siitä, että olet käynyt läpi jotain, minkä ei koskaan olisi pitänyt tapahtua. Ja siitä huolimatta – sinä kasvatit kyvyn rakastaa ja suojella. Sinun hermostosi vain ei tiedä vielä, että nyt on toisin.

Terapiassa ei pyritä poistamaan pelkoa, vaan:
• rauhoittamaan hermoston ylivireyttä
• opettamaan keholle, että nykyhetki on turvallinen
• korjaamaan lapsuuden turvattomuuden muistijälkiä
• lisäämään epävarmuuden sietoa
• purkamaan katastrofiajattelun kehiä
• rakentamaan uutta sisäistä tarinaa: “Minä ja lapseni olemme turvassa.”

Muutos ei synny pakottamalla. Se syntyy lempeydestä, turvallisesta suhteesta ja siitä, että keho oppii vähitellen laskemaan suojaustasojaan.

29/11/2025

Traumasidos – kun rakkaus ja pelko kietoutuvat toisiinsa

Traumasidos syntyy, kun sama ihminen on sekä turvan että pelon lähde. Suhde voi olla
kaltoinkohteleva, väkivaltainen tai emotionaalisesti arvaamaton – ja silti siitä on vaikea irrottautua. Kyse ei ole heikkoudesta, vaan siitä, että hermosto on oppinut
yhdistämään helpotuksen ja rakkauden samaan paikkaan.

Traumasidoksessa väkivaltaa tai hylkäämistä seuraa usein katumus, selittely tai hetken
hellyys. Tämä vuorottelu sitoo kiinni: keho alkaa odottaa 'seuraavaa hyvää hetkeä', aivan
kuten riippuvuudessa odotetaan seuraavaa annosta. Siksi suhde voi tuntua kohtalonomaiselta ja erityiseltä, vaikka se samaan aikaan rikkoo.

Toipuminen alkaa siitä, että ymmärretään: sidoksen ydin ei ole se, että rakastaa väärää
ihmistä, vaan se, että on joutunut etsimään rakkautta paikasta, jossa sitä ei aidosti ole.
Irrottautuminen tuntuu usein vieroitukselta – levottomuus, ikävä ja tyhjiö ovat hermoston
normaaleja reaktioita, eivät merkki siitä, että pitäisi palata.

Turvallinen terapia, myötätuntoiset ihmissuhteet ja kehon rauhoittumista tukevat keinot
auttavat hermostoa oppimaan uudelleen. Vähitellen pelon ja rakkauden sekoittuminen alkaa
purkautua, ja tilalle voi tulla aivan toisenlainen kokemus: yhteys, jossa ei tarvitse pelätä.

Traumasidos ei ole elinkautinen. Se on tarina siitä, miten ihminen on selviytynyt liian
vaikeista olosuhteista. Se ei määritä arvoasi eikä sinua.

11/11/2025

Kun vaativuudesta tulee elämän perusääni

Vaativuus itsessään ei ole pahasta. Se voi olla voima, joka kannattelee ja motivoi. M***a kun se muuttuu armottomuudeksi, siitä tulee sisäinen vankila. Ihminen ei enää toimi ilosta, vaan pelosta. Hän ei tavoittele kasvua, vaan välttää epäonnistumista.
Ja pikkuhiljaa elämästä tulee sarja suorituksia, joihin ei koskaan riitä — mitä tahansa tekee.

Vaativuuden ydin ei ole halu olla hyvä, vaan pelko siitä, ettei muuten kelpaa. Siksi se kietoutuu usein häpeään, syyllisyyteen ja huonouden tunteeseen. Moni vaativa ihminen kuvaa, ettei pysty nauttimaan edes onnistumisesta — hetken helpotus katoaa nopeasti, ja mieli alkaa jo etsiä seuraavaa tavoitetta.

Psykoterapiassa vaativuutta ei yritetä poistaa. Sen sijaan sitä kuunnellaan uteliaasti ja myötätuntoisesti: mistä se on tullut, mitä se on aikanaan suojannut ja millaista pelkoa se on oppinut kantamaan.

Vaativuus on usein ollut selviytymiskeino. Se on pitänyt lapsen tai nuoren pystyssä ympäristössä, jossa virhe ei ollut sallittu, tai jossa oli epävarmaa, tuleeko nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi.
Silloin se on ollut älykäs ja välttämätön tapa selvitä.

Myöhemmin sama mekanismi alkaa kuitenkin satuttaa. Vaativuus alkaa rajoittaa, uuvuttaa ja ylläpitää häpeää. Terapiassa pyritään muuttamaan sen sävyä — ei poistamaan sitä, vaan pehmentämään sen ääntä. Kun ihminen alkaa ymmärtää vaativuuttaan, hän voi nähdä, että sen alla on usein pieni, herkkä puoli itsestä, joka vain haluaa tuntea olevansa turvassa ja arvokas. Se ei tarvitse ruoskaa, vaan lempeyttä ja rajoja, jotka sanovat:

“Sinun ei tarvitse tehdä kaikkea oikein ollaksesi riittävä.”

Myötätuntoa ei pidä myöskään sekoittaa heikkouteen. Se on psykologinen taito, joka tarkoittaa kykyä pysähtyä oman kärsimyksen äärelle ilman tuomitsemista. Kun ihminen kohtaa itsensä lempeästi, hänen ei tarvitse enää todistaa arvoaan tekemisellä. Hän alkaa tehdä asioita, koska haluaa — ei siksi, että pelkää epäonnistua.

Myötätunto muuttaa vaativuuden energiaa, se myös vapauttaa siitä voiman, joka ennen meni pelkoon ja häpeään, ja ohjaten sen nyt kohti elämää, joka on aidompi ja kestävämpi. Kun vaativuus alkaa pehmetä, ihminen huomaa pieniä asioita ja uskaltautuu jättämään jonkin tehtävän kesken ilman syyllisyyttä. Hän voi sanoa “en jaksa” ilman, että se tarkoittaa epäonnistumista. Hän voi katsoa virhettään ja nähdä siinä oppimisen mahdollisuuden — ei todisteen huonoudesta.

Ja pikkuhiljaa sisäinen ääni, joka ennen vaati, alkaa muuttua.
Se sanoo: “Tämä riittää.”
Se ei enää tuomitse, vaan kuiskaa: “Olet turvassa.”

06/11/2025

02/11/2025

31/10/2025

Jenna Wahlsten moittii (Suomenmaa 20.10.2025) Kelan kuntoutuspsykoterapiajärjestelmää kalliiksi, eriarvoistavaksi ja rakenteellisesti kestämättömäksi. Tässä kohtaa...

31/10/2025

Suhdestressi on pitkään kestänyt, jatkuva ja haitallinen olotila, joka johtuu huonoista käyttäytymismalleista ihmissuhteessa.

28/10/2025

Syömishäiriö ja trauma – kun ongelma ei ole ruoka
Moni ajattelee, että syömishäiriö on ongelma ruoan, painon tai kehonkuvan kanssa. Todellisuudessa monille se on selviytymiskeino — keino selvitä hallitsemattomasta ahdistuksesta, turvattomuudesta tai lapsuuden kokemasta häpeästä.
Kun lapsi kasvaa ympäristössä, jossa turvaa ei ole, keho ja mieli oppivat säätelytaitoja, jotka voivat myöhemmin muuttua itseä vastaan kääntyviksi tavoiksi. Joku oppii hallitsemaan kipuaan kontrolloimalla ruokaa. Toinen turruttaa syömällä liikaa, kolmas menettää yhteyden nälän ja kylläisyyden tunteisiin. Kyse ei ole tahdonvoiman puutteesta, vaan hermoston ja mielen yrityksestä pysyä kasassa.
Traumaperustainen syömishäiriö ei synny ulkonäköpaineista vaan turvattomuudesta. Kun kehoon ei ole ollut lupa asettua, siitä tulee paikka, jota pitää hallita, hiljentää tai paeta.
Häpeä ja kontrolli kulkevat käsi kädessä: jos lapsuudessa ei saanut olla riittävä, aikuinen yrittää tulla täydelliseksi – ja ruoka tai paino voivat tarjota hetken harhan hallinnasta.
Toipuminen alkaa vasta, kun ongelma nähdään uudella tavalla.
Ensin on luotava turvaa, opeteltava tunnistamaan kehon viestejä ja rauhoittamaan hermostoa. Vasta sen jälkeen voi rakentaa suhdetta ruokaan ja kehoon, joka ei perustu pelkoon tai häpeään. Syömishäiriön hoito ei siis ole vain ravitsemuksen korjaamista, vaan kokonaisvaltaista traumasta toipumista – yhteyden palauttamista omaan itseen.
Psykoterapiassa tärkeintä on, että ihminen saa tulla nähdyksi ilman arvostelua: ei “syömishäiriöpotilaana”, vaan ihmisenä, joka on selviytynyt vaikeasta menneisyydestä ja ansaitsee lempeyttä. Toipuminen ei tapahdu pakottamalla, vaan löytämällä uudelleen luottamus omaan kehoon, mieleen ja elämään.

21/10/2025

Toinen ryhmä, joka jää usein huomaamattomaksi kun keskustellaan kelan pitkistä psykoterapiosta ovat dissosiaatiohäiriöistä kärsivät:

Dissosiaatiohäiriö – kun mieli hajautuu selviytyäkseen

Dissosiaatiohäiriö on yksi ihmismielen syvimmistä selviytymisen muodoista. Se ei synny heikkoudesta, vaan voimakkaasta tarpeesta säilyä hengissä – myös silloin, kun todellisuus on ollut sietämättömän kivulias.

Dissosiaation ydin on yhteyden katkeaminen: yhteyden omaan kehoon, tunteisiin ja muistoihin, joskus jopa omaan identiteettiin. Kun lapsi joutuu kokemaan toistuvaa pelkoa, väkivaltaa tai emotionaalista hylkäämistä ilman, että kukaan auttaa häntä säätelemään kokemusta, mieli tekee sen, mitä keho ei voi: se irrottautuu.

Dissosiaatio on pohjimmiltaan biologinen ilmiö. Hermosto reagoi ylikuormitukseen sulkemalla osia tietoisuudesta, jotta kipu ja pelko eivät murskaisi kokonaisuutta. Tämä on eloonjäämisstrategia – ei tahdonalainen valinta.

Kun irrottautuminen toistuu, siitä tulee opittu reaktio. Mieli alkaa jakautua sisäisiin “osiin”, jotka kantavat eri tehtäviä: yksi käy töissä ja suoriutuu, toinen vetäytyy, kolmas jää kantamaan kipua, jota ei ole koskaan saanut jakaa. Näin syntyy rakenteellinen dissosiaatio, joka on monen vaikean traumaattisen häiriön perusta.

Dissosiaatio ei siis ole pelkästään oire – se on rakenteellinen tapa olla olemassa silloin, kun yhtenäisyys olisi ollut liian vaarallista.

Moni tunnistaa lieviä dissosiatiivisia kokemuksia: ajatus “katosi”, hetki meni ohi, maailma tuntui sumuiselta.
M***a kun dissosiaatio on seurausta toistuvista varhaisista traumoista, se alkaa hallita elämää laajemmin.

Ihminen voi kokea:
• muistikatkoja tai aikahyppyjä (“en muista, mitä äsken tapahtui”),
• äkillisiä mielentilan vaihteluita, joissa kokemus itsestä muuttuu,
• tunteiden ja kehon välisen yhteyden katoamista (“tiedän, mutten tunne”),
• tai tunteen, että sisällä on m***a erillistä puolta, jotka eivät sovi yhteen.

Tällöin puhutaan dissosiaatiohäiriöstä – ei yksittäisestä oireesta, vaan monikerroksisesta, usein rakenteellisesta ilmiöstä.

Dissosiaatiohäiriön hoito on pitkäkestoista, koska sen ydin on juuri pitkäaikaisessa, turvallisessa suhteessa.
Toipuminen ei tapahdu millään yksittäisellä menetelmällä, vaan ihmissuhteen vakaudessa.

Terapeutin tehtävä ei ole murtaa suojaa, vaan auttaa ihmistä vähitellen löytämään yhteyden sinne, missä se katkesi.
Kun traumaattisia osia aletaan tunnistaa ja hyväksyä, ne voivat vähitellen yhdistyä kokonaisemmaksi kokemukseksi itsestä.

Tämä työ on hidasta, ja sen on oltava hidasta – sillä liian nopea eteneminen voi toistaa alkuperäistä turvattomuutta.
Siksi pitkä psykoterapia ei ole tehottomuutta, vaan välttämättömyys. Se antaa tilan, jossa luottamus ja yhteys voivat syntyä uudelleen, askel askeleelta.

Dissosiaatiohäiriön ymmärtäminen vaatii herkkyyttä. Se ei ole harvinaisuus, eikä se ole “outo” ilmiö – se on ihmisen tapa selvitä silloin, kun kukaan ei tule apuun.

Kun terapia, yhteys ja myötätunto alkavat palauttaa ihmisen kokonaisuutta, jotakin syvästi inhimillistä tapahtuu: se, mikä hajosi suojaksi, alkaa yhdistyä elämiseksi.

17/10/2025

Pitkät psykoterapiat ja vakava traumatisoituminen – miksi ne ovat välttämättömiä?

Tänä syksynä on paljon kyseenalaistettu Kelan pitkiä psykoterapioita. Keskusteluissa painottuvat usein tunnetuimmat työ- ja opiskelukykyä yleisesti uhkaavat masennus ja ahdistus, m***a yksi ryhmä jää helposti näkymättömäksi: vakavasti traumatisoituneet.

Heidän kärsimyksensä ei rajoitu yksittäisiin oireisiin, vaan ulottuu persoonan rakenteeseen, ihmissuhteisiin ja kykyyn säädellä omaa kokemustaan. Varhaiset traumat, kiintymyssuhteiden katkokset ja turvattomuus vaikuttavat suoraan aivojen säätelyjärjestelmiin ja siihen, miten ihminen ylipäätään kokee yhteyden toiseen.

Tällöin lyhyt interventio ei riitä. Toipuminen edellyttää vuosia kestävää, johdonmukaista ja turvallista psykoterapeuttista suhdetta, jossa asiakas saa vähitellen oppia, että yhteys toiseen voi olla pysyvä ja kannatteleva.

Pitkä psykoterapia ei ole “ylimitoitettu hoito”, vaan usein ainoa keino rakentaa uudelleen se, mitä trauma on hajottanut: luottamus, yhteys ja kokemus omasta jatkuvuudesta.

Yksi esimerkki tällaisesta on myös vähemmälle huomiolle jäänyt reaktiivinen kiintymyssuhdehäiriö eli RAD. Tutkimusten mukaan RAD syntyy usein varhaisen hoivan puutteesta, laiminlyönnistä tai jatkuvista hoivaajavaihdoksista. Lapsi, joka ei saa johdonmukaista vastetta itkuun, nälkään, pelkoon tai läheisyyden tarpeeseen, oppii vähitellen, että maailma ei vastaa – eikä toista ihmistä kannata lähestyä. Tämä on lapsen selviytymiskeino, m***a myöhemmin se muuttuu esteeksi yhteydelle, luottamukselle ja rakkaudelle.

Lapsi, jolla on RAD, voi vetäytyä, näyttää välinpitämättömältä tai reagoida vihalla ja sekasorrolla, kun häntä lähestytään. Hän saattaa kokea lohdutuksen uhkaavana, koska läheisyys merkitsee menetyksen riskiä eikä lapsi ole välttämättä ollenkaan oppinut yhdistämään läheisyyttä turvaan. Toisilla oireet näkyvät päinvastaisina – liiallisena tuttavallisuutena vieraita kohtaan, sillä sisäinen tarve tulla nähdyksi on valtava, vaikka kyky turvaan puuttuu.

Psykoterapiassa RAD ei näyttäydy ensisijaisesti diagnoosina, vaan traumatisoituneena suhteena toiseen ihmiseen. Työskentely ei ala oireista, vaan suhteesta – siitä, että joku pysyy rinnalla ja kestää lapsen tai aikuisen pelon, epäluottamuksen ja torjunnan.

Turvallinen terapeutin ja asiakkaan välinen yhteys toimii korjaavana kokemuksena: toistuvasti, hitaasti ja johdonmukaisesti asiakas saa kokea, että yhteys ei katkea, vaikka hän vetäytyisi, vihastuisi tai testaisi. Tätä kautta alkaa rakentua sisäinen malli, jossa toiseen voi vähitellen luottaa.

Tieteellinen näyttö (mm. Bowlby, 1988; Hughes & Baylin, 2012; BMC Psychiatry, 2020) tukee sitä, että tunnesäätelyn ja mentalisaation vahvistaminen on keskeistä. Lapsen tai aikuisen on opittava tunnistamaan, nimeämään ja sietämään tunteita, joita ei koskaan saanut jakaa. Tämä on hidasta, usein kivuliastakin työtä – m***a se mahdollistaa sen, mitä varhainen hoiva ei pystynyt antamaan: kokemuksen turvasta, jatkuvuudesta ja kuulluksi tulemisesta.

RAD ei ole elinkautinen kohtalo. Kun ihminen saa kokea pysyvyyttä, johdonmukaisuutta ja myötätuntoista läsnäoloa, hänen hermostonsa alkaa vähitellen säädellä toisin. Se, mikä ennen oli uhkaa, alkaa muuttua mahdollisuudeksi yhteyteen.

Terapiassa tämä tapahtuu usein hitaasti, monen vuoden aikana. Siinä hetkessä, kun asiakas uskaltaa katsoa toista silmiin aidosti – eikä vetäydy pois – on tapahtunut jotakin merkittävää: yhteys on alkanut muodostua.

16/10/2025

"Stressi ei ole vain tunne – se on fysiologinen tila kehossa. Kun kortisolitaso pysyy pitkään korkeana, hermosto kuormittuu ja palautuminen vaikeutuu. Neurosonic auttaa kehoa laskemaan stressitasoa ja tukee hermoston luonnollista tasapainoa.

Matalataajuinen värähtely auttaa kehoa laskemaan kortisolitasoja ja rauhoittaa hermoston toimintaa. Kun ylivireys laskee, elimistö saa mahdollisuuden palautua ja keskushermoston tasapaino vahvistuu.

Korkea kortisolitaso ylläpitää kehossa matala-asteista tulehdusta. Keho käyttää dopamiinia tulehduksen hillitsemiseen, jolloin sitä on vähemmän käytettävissä mielialan ja motivaation ylläpitämiseen. Kun stressitaso ja tulehdus vähenevät, dopamiini vapautuu jälleen normaaliin käyttöön – ja samalla mieliala, keskittymiskyky ja elinvoima alkavat kohentua."

Neurosonic-värähtely auttaa kehoa laskemaan kortisolitasoja, rauhoittaa hermoston ja tukee luonnollista palautumista, unta sekä mielen tasapainoa.