20/03/2026
Nykyään puhutaan itsekeskeisyyden, itsenäisyyden ja yksilökeskeisyyden kulttuurista. Vanhemmuudessa mä näen sen heijastuvan siihen, että ihannointia saa se, kun vanhemmat ovat mahdollisimman erillisiä lapsistaan ja perheestä. Pidetään hienona aikaa, joka vietetään ilman perheenjäseniä. Esimerkiksi omaa aikaa -reissut saa enemmän ulkopuolelta ihastelua, kuin perheen kanssa vietetyt hetket.
Mikä saa meidät kaipaamaan pois läheistemme luota? Mikä saa muut hurraamaan sille, että olet pois lastesi luota - ei sille, että vietät aikaasi lastesi kanssa?
Onko niin, että vanhemmuus nähdään (edelleen) pakollisena pahana ja taakkana, josta jokaisen on hyvä pyrkiä irralliseksi itsekseen mahdollisimman pian? Tulee käskyjä jättää jo pieni vauva hoitoon ja muistaa elää omaakin elämää. Milloin perhe-elämä lopetti omana elämänä olemisen? Suurin osa vanhemmista kun kuitenkin itse valitsee perustaa lapsiperheen.
Eikö se ole ihan normaalia, että vanhemmalla on asioita ja menoja, joihin lapsensa ei liity? Vai onko jostain syystä tarve nostaa se jalustalle ja ihailun kohteeksi?
Itse menen pitämään henkilökohtaista retriittiä ihan vain itsekseni viikonloppuna. En kuitenkaan halua siitä mitään "vau, mahtavaa, kun otat itsellesi aikaa ilman lapsia!", "ihanaa, NAUTI, kun saat olla ilman lapsia!!" tai "tekee hyvää lapsillekin olla välillä susta erossa." Jotenkin haluaisin nähdä sen vain normaalina asiana - välillä tarvitsen tilaa ilman lasten vaatimuksia monenlaisista syistä. En kuitenkaan siksi, että se itsestään olisi tavoiteltavaa ja ihanne.
Varmasti herättää ajatuksia? Jaa ihmeessä ne!
