04/10/2025
Tänään mä mietin sitä, että miltä tuntuisi suunnitella reissua itselle, kun ei tarvitsisi miettiä ajankohtaa lasten kautta.
Miltä tuntuisi lähteä reissuun, kun ei tarvitsisi miettiä onko samaan aikaan kotona kaikki valmista lapsia varten poissaoloni ajaksi?
Miltä tuntuisi olla reissussa, kun ei samalla miettisi mitä kotona lapset tekee, onko heillä kaikki hyvin?
Miltä tuntuisi suunnitella aikatauluja retkelle, kun ei olisi väliä milloin lähtee, miten kauan on ja milloin palaa?
Miltä tuntuisi tulla kotiin, kun kukaan lapsista ei tulisi vastaan halaamaan tai vaatimaan mitään tai reagoisi ei-toivotolla käytöksellä ikävän purkaantumiseen?
Tällä hetkellä se tuntuisi aika kevyeltä, helpolta!
M***a olisiko se sittenkin tyhjää ja haikeaa?
Jos Luoja suo, saan elää sinne asti, että lapset ovat kasvaneet irti minusta, irti kodistamme.
Ja sitten suunnittelen retkeni ilman heidän miettimistä, retkellä keskityn enemmän paikkaan, jossa olen. Rakennan arkeeni uusia asioita, retkiä jotka vie kauemmas ja on pidempiä.
Ja sitten saavun hiljaiseen kotiin,
rauhaan, joka syleilee ja antaa levähtää,
m***a myös muistuttaa siitä, että jatkossa aina jotain puuttuu, vaikka mitä tulisi tilalle.
