09/09/2022
Viimeiset viisi viikkoa olen ollut fysioterapiaopintojen harjoittelua suorittamassa eräässä tamperelaisessa sairaalassa. Muutama viikko vielä painetaan täällä hommia ja sitten taas takaisin hierontahommiin.
Työ on ollut kiinnostavaa ja samalla ajatuksia herättävää. Uuden oppiminen, poissa omalta mukavuusalueelta, on ollut raskasta, opettavaista ja ajatuksia herättävää. En ole ehkä aina päivän päätteeksi jaksanut vastata kaikkiin tulleisiin viesteihin, edes kavereille.
Työ on painottunut osastohoidossa olevien vanhempien, heikossa kunnossa olevien ihmisten liikkumisen avustamiseen ja arviointiin.
Jokainen päivä on ollut erilainen. Välillä fysioterapia on ollut vain huolien kuuntelua. Toisinaan on jumpattu ja joskus tavoite on ollut vain sängystä ylös nouseminen.
Osa lähtee suht hyvässä kunnossa kotiin ja toisilla ei ole mitään toivoa siitä. Osa ymmärtää tilanteensa ja osa ei.
Itselle haastavinta on ollut sairaalaympäristö kaikkine ominaispiirteineen sekä se, kuinka suhtautua toivottomuuteen. Mitä kerrot ihmiselle joka ei halua hyväksyä ikääntymistä tai mitä vastaat ihmiselle joka vain toivoo kuolevansa? Mitä sanot, kun toinen itkee ja pyytää päästä kotiin, m***a tiedät ettei hän siellä pärjää?
Mulla ei ollut vastauksia näihin vielä viisi viikkoa sitten, enkä tiedä onko kaikkiin kysymyksiin koskaan.
Ettei kuulostaisi niin synkältä, niin tarinat joita ihmisiltä kuulee ja keskusteleminen on ollut mahtavaa. Teemat ovat menneet ympäri maailmaa päivän polttavista aiheista vanhoihin paikallisiin tarinoihin. Näitä olisi kiva avata enemmänkin m***a salassapito. Aina on molemmin puolin kiitoksilla ja hyvän päivän toivotuksilla hoidot päätetty.
Ps. Jos joku kysyy, niin sairaalan jarrusukat on sitten Milanon muotiviikoilta 😉
