17/01/2026
Vietin lauantain Therapeia-säätiön järjestämässä Pirkko Siltala -muistoseminaarissa Elämä haluaa tulla eletyksi. Seminaari kirvoitti paljon muistoja Pirkko Siltalasta, m***a pani liikkeelle myös muistamisen ja tiedostamisen prosesseja omaan ja suvun elämään liittyen.
Kuulin Pirkko Siltalan ajatuksia ensimmäisen kerran jo psykologian opintojen aikana, todennäköisesti professorimme Pirkko Niemelän kautta. Tein graduni somatisaatiohäiriöstä, joten Siltalan tekstit psykosomatiikasta olivat luonnollinen lähde. Myöhemmin hengityskoulussa Maila Seppä puhui moneen otteeseen Siltalan ajatuksista ruumiillisuudesta, ja kun muutamaa vuotta sen jälkeen kirjoitimme kirjaa hengityksestä, Siltalan kuvaukset kehollis-mielikuvallisesta ja moniaistimuksellisesta kokemisen tavasta olivat vahvasti läsnä.
Kirjaprosessin loppupuolella mukaan tuli vielä pieni kosketus khoran käsitteeseen, joka vähitellen alkoi merkitä minulle yhä enemmän sanattoman turvan ja tilan kokemusta kuvaavana käsitteenä. Kävin säännöllisesti Therapeia-säätiön koulutuspäivissä hengittelemässä ajatuksia kehon ja taiteen yhteydestä psykoterapiaan. Pirkko Siltala oli myös vakiovieras YTHS:n valtakunnallisilla koulutuspäivillä sekä meidän oman tiimimme vieraana.
Kesällä luontosuhdekirjaa kirjoittaessani ajatus khorasta alkoi jostain syystä pyöriä mielessä ja vaivata kuin kivi kengässä. Aavistin, että se olisi saatava mukaan, m***a en tiennyt miksi. Luin Siltalan psykoanalyyttisiä esseitä, hänen kirjansa vanhuudesta ja kuolemasta, ja palasin vuosien jälkeen kirjaan Etsin sanojani kaukaa. Hämmästyin, kun luonto monenlaisina metaforina ja kokemuksina tuli vastaan, ja khora-käsitteen yhteys luontokokemuksiin alkoi avautua. Sanoittaminen tuo silti aina mukanaan tunteen siitä, ettei kaikkea voi – eikä ehkä pidäkään – pukea sanoiksi.
Oli ilo kuunnella Riikka Tolsa-Saloheimon ajatuksia, joissa moniaistimuksellisuus yhdistyi luontoelementteihin, erityisesti veteen ja ilmaan. Valtava helpotus huomata, että muidenkin ajatukset liikkuvat samoilla aaltopituuksilla, enkä ehkä ole ainoa ”hörhö”, joka pyörittelee mielessään kehoa, mieltä, luontoa ja taidetta.
Sari Näreen luento pani puolestaan vahvasti liikkeelle ajatuksia meidän kaikkien suomalaisten – ja tietenkin myös oman perheeni – historiasta sotavälitteisen trauman näkökulmasta: miten monin tavoin nämä kokemukset näkyvät kiintymyssuhteissamme, tunnereaktioissamme, käyttäytymisessämme, oireissamme ja niissä äkillisissä kummallisuuksissa, joita välillämme tuntuu.
Lopuksi saimme Mervi Leijala-Marttilan kautta kosketuksen siihen, miten tärkeää taide on paitsi taiteilijalle myös taiteen kanssa vuoropuheluun asettuvalle kokijalle. Kokemuksissamme on paljon sellaista, mikä ei noudata järjen logiikkaa eikä avaudu loogisesti sanoitettavaksi. Terapeuttista taide on eritoten silloin, kun se saa tulla vuorovaikutuksen kannattelemana jäsentymisen ja reflektoinnin ravinnoksi.
Oli upeaa kuulla muisteluita Pirkko Siltalasta lasten ja vanhojen kollegoiden sanoittamina. Tunsin itse kiitollisuutta omista pienistä yhteyksistäni häneen. Vaikka emme koskaan varsinaisesti tutustuneet, hänen vaikutuksensa on ollut merkittävä omiin kiinnostuksen kohteisiini, kirjoittamiseeni ja työhöni psykofyysisellä otteella. Ehkäpä kongressi Kokonaisia kohtaamisia – keho psykoterapioissa ja taideterapioissa alkoi alun perin itää mielessäni niistä siemenistä, joita muun muassa Pirkko Siltalan ajattelu ja olemisen tapa ovat omaan mieleeni kylväneet runsaan 25 vuoden aikana.
Kiitollisin mielin.
